Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valmennusryhmä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Valmennusryhmä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Minun Apliconi, Heli Svahn

Ennen Aplicoa haaveilin liikunnasta. Olin ollut joskus kova liikkumaan, mutta kolmen lapsen jälkeen se oli johonkin jäänyt. Kroppani ja itsetuntoni olivat aika lytyssä, siltä se ainakin tuntui.

Pari vuotta sitten päätin aloittaa liikunnan uudestaan. Kävin Aplicossa tutustumassa ja paikan siisteys ja iloinen tunnelma oli ehdoton vetonaula. Ihan parasta oli myös se, että Aplicossa on monen ikäisiä liikkujia ja kaikille löytyy se oma juttu. Minulle välittyi heti tunne, että voin aloittaa liikunnan uudestaan eikä tarvitse hävetä. Aloittaessani olin täysin vakuuttunut, että minä vain zumbailen ja käyn ikivihreissä jumpissa. Pyöräilytunneille en eksyisi, enkä varmasti kuntosalillekaan. Aika nopeasti ajauduin kuitenkin kuntosalille, kun kiinnostus heräsi. Kaverin houkuttelemana kokeilin myös pyöräilyä ja siihen hurahdinkin heti. Tosin minulta tuntui puuttuvan suunnitelmallisuus ja tein sitä, mikä milloinkin hyvältä tuntui. Tehokkaasta urheilusta palkitsin itseni aina suklaalla. Tiesin koko aika, ettei tämä homma toimi, mutta tuntui todella isolta kynnykseltä pyytää apua. Sillä sehän tarkoitti sitä, että joutuisin katsomaan peiliin ja toteamaan, että minä itse taidan olla oman kehitykseni esteenä. Muutaman kerran olin jo irtisanomassa jäsenyyttä, koska hommassa ei tuntunut olevan enää mitään järkeä. Viimeinen niitti oli kun salitreenissä olkapää lähti pois paikoiltaan, ja ajattelin, että nyt riittää.
Hetken asiaa mietittyäni päätin kuitenkin ottaa yhteyttä Aplicon personal trainer Juha Koivuportaaseen. En tiennyt itsekään mitä halusin ja mihin pystyisin. Ehkä ainut mitä tiesin, oli se, että tarvitsin apua. Yhteistyö Juhan kanssa jännitti, koska olin ylittämässä rajani. Yhtäkkiä piti osata ottaa apua vastaan, mikä on itselle ollut aina haastavaa. Jouduinkin vastaamaan Juhan kysymykseen ääneen, ”haluutko sä apua vai et?”. Olisin ehkä voinut vajota pöydän alle, mutta silloin kaikki tuntuikin yhtäkkiä selvältä, no kyllä! Ei muuta kun tiukkaa treeniä, selkeät ohjeet ja ruokavalio kuntoon. Oma motivaatio liikkumiseen ja elämäntavan muutokseen nousi kohisten ja tuloksena olikin nousseen itsetunnon lisäksi täydellinen inbody-mittauksen paperi, jonka voisin kehystää seinälle minulle muistutukseksi.
 Juhan ja minun treenien lähestyessä loppuaan bongasin ympäri Aplicoa mainoksia HAASTE-ryhmästä. Sana HAASTE-oli riittävä ja päätinkin ottaa asiasta selvää. Tuntui enemmän kuin hyvältä ryhmältä juuri minunkaltaiselle mukavuusliikkujalle, jonka ongelmana nimenomaan on itsensä haastaminen. Ryhmä on ollut täydellinen valinta, vaikkakin jo alkumetreillä olen jo muutamaan kertaan joutunut taas olemaan saman kysymyksen äärellä, haluanko vai en. Ja kyllä, todellakin haluan!

Nykyään nautin salilla käymisestä. Enää ei tarvitse palkita itseäni, vaan palkinto on se, että tulee hyvä mieli. Käyn usein salilla, välillä vaan availemassa kroppaa, sillä olen ymmärtänyt kuinka oleellinen osa se liikkuvuus ja kehonhuolto kehittymisen kannalta ovat. Nykyään olen monta askelta lähempänä unelmaani, sitä en tiedä, toteutuuko se koskaan, mutta sen tiedän, että oikealla asenteella pääsen jo pitkälle.

Kuljen taas pää pystyssä, nautin liikkumisesta, olen taas iloinen ja syön (ihan oikeasti) terveellisesti ja kyllä, syön myös silloin tällöin karkkia! Yleiskunto on parantunut huomattavasti, voimaa ja liikkuvuutta sekä TAHDON voimaa on tullut lisää ja ehkä pientä kiinteytymistäkin on havaittavissa.

Heli Svahn
Aplicon jäsenenä syyskuusta 2014
 
 
 

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Personal Training – Ajat, ne ovat muuttumassa


”Come gather around people. Wherever you roam”

Mitä personal training pohjimmiltaan on? Personal training tarkoittaa suomennettuna yksilövalmennusta. Ihminen tarvitsee hyvinvointiinsa liittyvää, yleensä liikunnallista apua, joten hän ostaa palvelun personal trainerilta. Sitten trainer auttaa ihmistä. Tätä se yksinkertaisuudessaan on. Miksi yhä suurempi osa ihmisistä tarvitsee apua?

Osa ihmisistä edelleenkin ajattelee, että mielen ja kehon voisi jotenkin erottaa toisistaan. Mitä enemmän olemme antaneet valtaa mielen voimalle, sen enemmän kehomme on kärsinyt. Teknologiamme on kehittynyt, meillä on enemmän tietoa kuin koskaan aiemmin ja salamannopeasti saatavilla, mutta samaan aikaan perusasiat ovat unohtuneet. Koulu tarjoaa edelleen yleistietoa ja hieman liikuntaa, mutta emme osaa valmistaa ruokaa, emme syödä oikein ja emme liiku tarpeeksi. Fysiologiamme ei ole muuttunut samaa vauhtia, kuin teknologiamme. Meillä on niin kiire tehdä muita meille niin tärkeitä asioita, että olemme unohtaneet sen oikeasti tärkeimmän: oman hyvinvoinnin. Aiemmin toimivasta pyörästä on tippunut yksi osa pois ja tämän osan ovat ottaneet opetettavakseen personal trainerit.

Opetettavat asiat ovat monesti yksinkertaisia. Niiden toteutus ei. Vastaamme kysymykseen, miten kannattaisi syödä, liikkua tai levätä? Sama tieto on monessa eri muodossa ihmisen saatavilla koko ajan sormen painalluksella ja ilmaiseksi. Esimerkiksi äitini sukupolvi on lapsuudessaan todennäköisesti liikkunut huomattavasti enemmän kuin oma sukupolveni ja kotona on ollut useammin terveellistä kotiruokaa tarjolla. Jotain tapahtuu sen jälkeen, kun lapsuuden liikunta loppuu ja alkaa niin sanottu urautuminen ja perheellistyminen.

”And if your breath to you is worth saving
Then you better start swimming or you'll sink like a stone”

Miksi ihminen maksaa toiselle ihmiselle saadakseen kysymyksiinsä vastauksen? Kyse ei olekaan tiedosta, vaan siitä mikä tiedosta on juuri oikea kysyjälle? Miten minä voisin käyttää aikaani, jotta saisin syötyä ja liikuttua oikein? Miten tieto esitetään. Tai tarkemmin, mitkä kysymykset esitetään ja miten? Tieto itsessään ei tee kenestäkään autuasta, tiedon sisäistäminen ja sen siirtäminen käytäntöön tekevät.

Oppiminen alkaa, kun opettaja on poistunut paikalta.

Vaikka kokonaisvaltainen opetus on omasta mielestäni se personal trainingin juttu, moni asiakkaani kokee ohjaustapaamisen erittäin arvokkaaksi. Esimerkiksi kun asiakkaani harjoittaa suunnittelemani harjoituksen yksin ja sitten tekee saman harjoituksen minun ohjauksessani, vastaus on aina sama: ”Tämä on paljon tehokkaampaa kanssasi!” Kokemukseni mukaan todella harva ihminen saa itsestään niin paljon irti kuin jonkun ohjauksessa tai hyvän treenikaverin kanssa.

Itselläni onkin salainen tavoite, jonka aion tässä paljastaa. Mitä jos asiakas vielä jonain päivänä sanoo toisin? Hän pystyisikin ilman apuani yltämään samoihin suorituksiin kuin kanssani. Tulisi aika, jolloin hän ei enää tarvitsisi minua. Tavoitteeni on ollut koko lyhyen työurani ajan opettaa asiakasta niin hyvin, että muuttuisin tarpeettomaksi. Jopa niin hyvin, että hän alkaa itse auttaa muita liikkumaan. Mahdollisesti hän lähtee valmentamaan muita. Nyt varmaan nokkelimmat havahtuivat ajattelemaan, että kaverihan tekee itsestään työtöntä. Minä käännän kysymyksen toisinpäin: Mitä järkeä opetuksessa on, jos sen päämäärä on riippuvuus opettajasta?

Todennäköisesti, jos ihminen on saanut hyvää valmennusta, hän palaa jossain vaiheessa takaisin. Ihminen tarvitsee peilin, joka antaa toisen näkökulman omaan tekemiseen ja kehittymiseen. Pelkästään omia ajatuksia pyörittäessä, ilman jonkun ulkopuolisen palautetta, on erittäin haastavaa oppia jotain uutta.

Uskon, että personal trainereilla töitä riittää. Niin kauan kuin ihminen ajaa autolla pururadalle kävelemään. Niin kauan kuin auto on tärkeämpi kuin pyörä. Niin kauan kuin pikaruoka on tärkeämpi kuin kotiruoka. Niin kauan kuin netflix on tärkeämpi kuin uni. Niin kauan kuin työ on tärkeämpi kuin oma jaksaminen. Niin.

”Cause the times they are a-changing”
-Bob Dylan


Kirjoittaja:

Juha Koivuporras
Aplico Trainer Team

juha.koivuporras@aplico.fi
050 5666 727

Liikunta- ja Hyvinvointikeskus Aplico
Ratakatu 24
08150 Lohja

www.aplico.fi










sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Hymyn voima on voittamaton – Mindfulness oman itsensä etsinnän työkaluna

”Ideat ovat kuin kaloja. Jos tahtoo saada pieniä kaloja, voi pysytellä matalassa vedessä. Mutta jos tahtoo saada isoja kaloja, pitää mennä syvemmälle. Oikein syvällä kalat ovat voimakkaampia ja puhtaampia. Ne ovat valtavia ja hyvin kauniita.” -David Lynch

Matkani kevään 2016 Mindfulness –kurssin parissa vaikutti elämääni. Tietoisen läsnäolon avulla minä pystyn sukeltamaan syvemmälle pyydystämään isoja kaloja. Jotta voin kertoa mitä muuttui ja miten, minun täytyy kertoa ensin missä elämäntilanteessa olin viime talvena.

Jokaiselle meistä todennäköisesti tulee elämässä hetkiä, kun ei enää vain jaksa. Kyseinen tunne hiipi mieleeni pikkuhiljaa noin vuosi sitten. Aamuisin en jaksanut nousta sängystä ylös, uuden päivän aloittaminen ei tuntunut enää mahdollisuudelta, se pelotti ja sen ajatteleminenkin sai oloni tuntumaan väsyneeltä. En ehtinyt tehdä ruokaa, en ehtinyt siivoamaan ja mikä pahinta en ehtinyt olla yhteydessä ystäviini. Aloitin työni heti kun heräsin: ”Jotain jäi eilen tekemättä, mikä pitääkin tehdä tänään ennen kuin menen töihin”. Tai sitten aloin ajatella mitä teen, kun pääsen töihin. Menin suihkuun ja koitin huuhdella väsymyksen pois. Peilistä katsova hahmo oli vanhentunut kahdessa vuodessa 10 vuotta. Työ, jota olin 2 vuotta intohimoisesti rakastanut, muuttui todella ahdistavaksi ja raskaaksi. Töihin lähtiessäni en tuntenut enää iloa vaan toivottomuutta. Menin töihin suoriutumaan tai ehkä tarkemmin sanottuna selviytymään. Kun pääsin töihin, niin halusin sieltä vain mahdollisimman nopeasti pois. Vedin kasvoilleni naamion, jonka tarkoitus oli peittää se ilme, mikä kertoi oikean tunnetilani. Jopa minulle ennen niin luontainen hymyily sattui. Enhän minä voinut näyttää olevani heikko, jos yritän opettaa asiakkaitani olemaan vahvoja?


Kotiin päästyäni työhön liittyvät asiat vaivasivat minua yötä myöden. Koitin paeta tilannetta keksimällä vielä sillä vähäisellä vapaa-ajalla koko ajan jotain tekemistä. Liikuin tekemisestä tekemiseen. Unohdin sanoa ei. Olin siis ajautunut pisteeseen, jossa olin vain yksinkertaisesti tehnyt ihan liikaa töitä ihan liian pitkään. Minua ei kukaan pakottanut tekemään enemmän töitä, koska päätän itse työajoistani. Kyse oli siis vain siitä, että olin niin järjettömän tunnollinen ja kunnianhimoinen omaa työtäni kohtaan, etten voinut hellittää missään vaiheessa.

En aluksi tuntenut, että olisin tehnyt paljon töitä. Työni oli niin kivaa, että tein sitä mielellään vähän enemmän. Halusin olla koko ajan jotain enemmän, tietää enemmän, osata enemmän, olla koko ajan yhä parempi. Huomasin loppuun palamisen merkkejä, mutta ajattelin olevani jonkin sortin teräsmies, joka selviää mistä vaan. Menin tapani mukaan tutkimaan asiaa siinä vaiheessa, kun aloin tiuskimaan kavereilleni pienistäkin asioista ja ajatukseni alkoivat olla todella pimeät. Luin masennuksen- ja burn outin oireista ja vertasin niitä omiin oireisiini. Eikä siinä mikään Freud tarvinnut olla, että ymmärsin asioideni olevan aika solmussa.

Ensimmäinen askel kohti parantumista oli siis myöntää itselleni, että jotain oli vialla. Toinen askel ja ehkä se raskain oli kertoa asiasta jollekin. Se tuntui aluksi todella nöyryyttävältä. Luulin olevani vahva ja sitten löydänkin itseni täysin rikki toisen edessä. Mutta paha olo kestikin vain hetken. Asiasta kertominen olikin todella puhdistava kokemus. Vaikka palaset olivat lattialla, aloin tuntea, että kyllä me ne tästä vielä kokoaisimme. Nimenomaan ME kokoaisimme. Siinä on ilmeisesti syynsä miksi me ihmiset olemme parempia ja huomattavasti tehokkaampia yhdessä kuin yksin. En olisi selvinnyt ilman hyviä ystäviäni ja kiitos siitä kuuluu heille. He jaksoivat kuunnella, ymmärtää ja luoda minuun uskoa. Silloin aloin ajatella elämästäni eri tavalla. Aloin asettaa elämäni arvoja erilaiseen järjestykseen kuin aiemmin.  Ilmeisesti pitää saada henkisesti kunnolla turpaan, jotta voi oppia jotain todella arvokasta.

Siinä elämäni tarkoitusta miettiessäni ja töitäni vähentäessä, aloin kiinnostua mielen harjoitteista ja meditaatiosta. Olin järjestämässä meillä Aplicolla Mindfulness-kurssia keväälle ja päätin jo hyvin aikaisessa vaiheessa osallistua myös itse siihen. Olin tietysti mukana info-tilaisuuksissa, joissa kurssimme ohjaaja Sirpa Salmenoja veti muutaman lyhyen harjoitteen. En ollut uskoa, miten tuskaa on istua 10 minuuttia ja olla tietoisesti läsnä. Tarkoituksena oli vain keskittyä omaan hengitykseen. Olen elämäni aikana tehnyt monta kovaa fyysistä harjoitusta, eikä mikään niistä ole ollut yhtä haastavaa kuin Mindfulness-istumameditaatio. Minun teki koko ajan mieli juosta huoneesta ulos tekemään jotain ”järkevämpää”. Ohjaajalla on sointumalja, jota hän soittaa, kun harjoitus alkaa ja päättyy. Mielessäni halusin monesti nousta kesken meditaation lyömään kyseinen sointumalja pirstaleiksi. Mutta en tehnyt sitä, vaan päätin jatkaa.

Kurssi alkoi ja meditaatio-ajat pitenivät puolentoistatunnin tapaamisten aikana. Kurssilla korostettiin, ettei meillä ole tavoitetta harjoitteissa ja jokainen harjoite on onnistunut, tapahtui sen aikana mitä hyvänsä. Silti olisin halunnut SUORITTAA harjoitteen jotenkin paremmin, löytää jonkin valaistumisen tai helpotuksen. Puolessa välissä kurssia aloinkin ymmärtää Mindfulnessin meditaatioiden ajatuksen. Mindfulnessin kehittäjä Jon Kabat-Zinn on todennut:

”Meditaatiossa on yksinkertaisesti kyse siitä, että ihminen on oma itsensä ja tietää jotain siitä, mitä se tarkoittaa.”

Heräsin ajatukseen, että mitä jos maailma onkin jo valmis? Minulla ei olekaan kiire minnekään? Olinko ymmärtänyt jatkuvan kehittymisen ja oppimisen ehkä hieman väärin? Tarvitseeko minun väkisin etsiä mitään, kun voin vain oikeasti avata silmäni ja nähdä sen. Mitä jos minä en olekaan erityisen tärkeä hahmo tässä ajassa? Tarvitseeko jonkun muistaa minut 100 vuoden päästä?

Aloin oikeasti tehdä meditaatioita kotonakin. Kurssin alusta lähtien olimme saaneet tehtäväksi meditoida myös kotona. Minä olin hoitanut sen ensimmäisen viikon aikana laittamalla ohjaajan äänitteen soimaan ja ryhtynyt nukkumaan. Vaikka meditaation aikana nukkuminenkin voi olla välillä hyvä päätös niin silloin olemme tiedottomassa tilassa, eikä mieli silloin saa välttämättä harjoitusta.

Jotenkin tuo 15-30 minuutin meditointi päivässä, antoikin minulle päivään enemmän aikaa. Arjen tilanteista tulikin paljon mielenkiintoisempia: Siirtymiset paikasta toiseen eivät olleet enää pelkkiä siirtymisiä vaan niistä alkoi muodostua retkiä. Matkat, jotka aiemmin menin pyörällä, meninkin kävellen. Välillä oikein tahallaan lähden aikaisin töihin, jotta voisin kävellä hitaasti ja fiilistellä ympäristöä. Ympäristö muuttuikin mielenkiintoiseksi, jopa se reitti mitä olin kulkenut jo muutaman vuoden. Jotenkin jokainen kerta olikin nyt uusi. Ihmisten kanssa juttelu muuttui omalla tavallaan seikkailuksi. Meistä varmasti jokainen on kohdannut tilanteen, jossa toinen puhuu ja itse miettii mitähän sanoisin seuraavaksi ja silloin jää kuulematta puolet asioista mitä toinen sanoo. Esimerkiksi kun tapaa uuden ihmisen ensimmäistä kertaa ja kättelee, niin pitää ajatella niin paljon omaa nimeä, että toisen nimi unohtuu heti kättelyssä. Nyt minulla olikin aikaa siihen mitä toisella oli kerrottavaa ja vastasin asioihin mitä toinen kertoi. Huomasin pitäväni yhä enemmän ihmisten kanssa puhumisesta. Aloin nähdä myös toisen ilmeet ja kehon liikkeet selkeämmin. Minusta tuntuu, että muutuin vuorovaikutteisemmaksi, mikä nyt taitaa olla aika hyvä asia ammattini kannalta.

Juha Koivuporras
Kurssin jälkeen olen huomannut, miten tärkeää on jatkaa harjoitteiden tekemistä. Jos pidän pitempiä taukoja meditoinnista, löydän itseni stressin keskeltä ja liian kovassa vauhdissa. Mieleni ei halua pysähtyä. En jaksa keskittyä. En opi. En ideoi. Silloin minä pysähdyn ja meditoin. Keskityn hengitykseeni 10 minuuttia ja jotenkin ajan käsitys jälleen muuttuu. On todella vapauttavaa havaita, ettei minun tarvitse saavuttaa mitään. Tärkeintä on, että säilytän mielenkiintoni elämän haasteita kohtaan, etsin ratkaisuja minua kiinnostaviin asioihin ja löydän elinikäisen oppimisen ilon. Ilo koostuu hetkistä, joita emme välttämättä näe, jos ajatukset hallitsevat mieltä. Ajatuksia tulee ja menee, mutta ne eivät ole aina totta. Niiden hallitseminen ja välillä sivusta katsominen on itse asiassa aika hulvatonta. Ei aina helppoa, mutta eikö yleensä iloisin hetki ole se, kun tartut toimeen, ponnistelet asian eteen ja lopulta onnistut? Sitä kutsutaan kasvuksi. Mindfulnessissa kyse on mielen kasvusta. Ja otan kasvun vastaan hymyillen, koska hymyily ei enää satu. Naamiot ovat historiaa ja tunnen, kuinka hymyn voima on voittamaton.

”Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,

niin saatte te vasten suuta!

Nyt raudasta mulla on jänteret,

nyt luuni on yhtä luuta.

Kas, Apolloa, joka hymyilee,

sitä voita ei Olympo jumalineen,

ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.

Hymyn voima on voittamaton.”

- Ote Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo
 
 

Hymyn voima on voittamaton – Mindfulness oman itsensä etsinnän työkaluna

Hymyn voima on voittamaton – Mindfulness oman itsensä etsinnän työkaluna

”Ideat ovat kuin kaloja. Jos tahtoo saada pieniä kaloja, voi pysytellä matalassa vedessä. Mutta jos tahtoo saada isoja kaloja, pitää mennä syvemmälle. Oikein syvällä kalat ovat voimakkaampia ja puhtaampia. Ne ovat valtavia ja hyvin kauniita.” -David Lynch

Matkani kevään 2016 Mindfulness –kurssin parissa vaikutti elämääni. Tietoisen läsnäolon avulla minä pystyn sukeltamaan syvemmälle pyydystämään isoja kaloja. Jotta voin kertoa mitä muuttui ja miten, minun täytyy kertoa ensin missä elämäntilanteessa olin viime talvena.

Jokaiselle meistä todennäköisesti tulee elämässä hetkiä, kun ei enää vain jaksa. Kyseinen tunne hiipi mieleeni pikkuhiljaa noin vuosi sitten. Aamuisin en jaksanut nousta sängystä ylös, uuden päivän aloittaminen ei tuntunut enää mahdollisuudelta, se pelotti ja sen ajatteleminenkin sai oloni tuntumaan väsyneeltä. En ehtinyt tehdä ruokaa, en ehtinyt siivoamaan ja mikä pahinta en ehtinyt olla yhteydessä ystäviini. Aloitin työni heti kun heräsin: ”Jotain jäi eilen tekemättä, mikä pitääkin tehdä tänään ennen kuin menen töihin”. Tai sitten aloin ajatella mitä teen, kun pääsen töihin. Menin suihkuun ja koitin huuhdella väsymyksen pois. Peilistä katsova hahmo oli vanhentunut kahdessa vuodessa 10 vuotta. Työ, jota olin 2 vuotta intohimoisesti rakastanut, muuttui todella ahdistavaksi ja raskaaksi. Töihin lähtiessäni en tuntenut enää iloa vaan toivottomuutta. Menin töihin suoriutumaan tai ehkä tarkemmin sanottuna selviytymään. Kun pääsin töihin, niin halusin sieltä vain mahdollisimman nopeasti pois. Vedin kasvoilleni naamion, jonka tarkoitus oli peittää se ilme, mikä kertoi oikean tunnetilani. Jopa minulle ennen niin luontainen hymyily sattui. Enhän minä voinut näyttää olevani heikko, jos yritän opettaa asiakkaitani olemaan vahvoja?


Kotiin päästyäni työhön liittyvät asiat vaivasivat minua yötä myöden. Koitin paeta tilannetta keksimällä vielä sillä vähäisellä vapaa-ajalla koko ajan jotain tekemistä. Liikuin tekemisestä tekemiseen. Unohdin sanoa ei. Olin siis ajautunut pisteeseen, jossa olin vain yksinkertaisesti tehnyt ihan liikaa töitä ihan liian pitkään. Minua ei kukaan pakottanut tekemään enemmän töitä, koska päätän itse työajoistani. Kyse oli siis vain siitä, että olin niin järjettömän tunnollinen ja kunnianhimoinen omaa työtäni kohtaan, etten voinut hellittää missään vaiheessa.

En aluksi tuntenut, että olisin tehnyt paljon töitä. Työni oli niin kivaa, että tein sitä mielellään vähän enemmän. Halusin olla koko ajan jotain enemmän, tietää enemmän, osata enemmän, olla koko ajan yhä parempi. Huomasin loppuun palamisen merkkejä, mutta ajattelin olevani jonkin sortin teräsmies, joka selviää mistä vaan. Menin tapani mukaan tutkimaan asiaa siinä vaiheessa, kun aloin tiuskimaan kavereilleni pienistäkin asioista ja ajatukseni alkoivat olla todella pimeät. Luin masennuksen- ja burn outin oireista ja vertasin niitä omiin oireisiini. Eikä siinä mikään Freud tarvinnut olla, että ymmärsin asioideni olevan aika solmussa.

Ensimmäinen askel kohti parantumista oli siis myöntää itselleni, että jotain oli vialla. Toinen askel ja ehkä se raskain oli kertoa asiasta jollekin. Se tuntui aluksi todella nöyryyttävältä. Luulin olevani vahva ja sitten löydänkin itseni täysin rikki toisen edessä. Mutta paha olo kestikin vain hetken. Asiasta kertominen olikin todella puhdistava kokemus. Vaikka palaset olivat lattialla, aloin tuntea, että kyllä me ne tästä vielä kokoaisimme. Nimenomaan ME kokoaisimme. Siinä on ilmeisesti syynsä miksi me ihmiset olemme parempia ja huomattavasti tehokkaampia yhdessä kuin yksin. En olisi selvinnyt ilman hyviä ystäviäni ja kiitos siitä kuuluu heille. He jaksoivat kuunnella, ymmärtää ja luoda minuun uskoa. Silloin aloin ajatella elämästäni eri tavalla. Aloin asettaa elämäni arvoja erilaiseen järjestykseen kuin aiemmin.  Ilmeisesti pitää saada henkisesti kunnolla turpaan, jotta voi oppia jotain todella arvokasta.

Siinä elämäni tarkoitusta miettiessäni ja töitäni vähentäessä, aloin kiinnostua mielen harjoitteista ja meditaatiosta. Olin järjestämässä meillä Aplicolla Mindfulness-kurssia keväälle ja päätin jo hyvin aikaisessa vaiheessa osallistua myös itse siihen. Olin tietysti mukana info-tilaisuuksissa, joissa kurssimme ohjaaja Sirpa Salmenoja veti muutaman lyhyen harjoitteen. En ollut uskoa, miten tuskaa on istua 10 minuuttia ja olla tietoisesti läsnä. Tarkoituksena oli vain keskittyä omaan hengitykseen. Olen elämäni aikana tehnyt monta kovaa fyysistä harjoitusta, eikä mikään niistä ole ollut yhtä haastavaa kuin Mindfulness-istumameditaatio. Minun teki koko ajan mieli juosta huoneesta ulos tekemään jotain ”järkevämpää”. Ohjaajalla on sointumalja, jota hän soittaa, kun harjoitus alkaa ja päättyy. Mielessäni halusin monesti nousta kesken meditaation lyömään kyseinen sointumalja pirstaleiksi. Mutta en tehnyt sitä, vaan päätin jatkaa.

Kurssi alkoi ja meditaatio-ajat pitenivät puolentoistatunnin tapaamisten aikana. Kurssilla korostettiin, ettei meillä ole tavoitetta harjoitteissa ja jokainen harjoite on onnistunut, tapahtui sen aikana mitä hyvänsä. Silti olisin halunnut SUORITTAA harjoitteen jotenkin paremmin, löytää jonkin valaistumisen tai helpotuksen. Puolessa välissä kurssia aloinkin ymmärtää Mindfulnessin meditaatioiden ajatuksen. Mindfulnessin kehittäjä Jon Kabat-Zinn on todennut:

”Meditaatiossa on yksinkertaisesti kyse siitä, että ihminen on oma itsensä ja tietää jotain siitä, mitä se tarkoittaa.”

Heräsin ajatukseen, että mitä jos maailma onkin jo valmis? Minulla ei olekaan kiire minnekään? Olinko ymmärtänyt jatkuvan kehittymisen ja oppimisen ehkä hieman väärin? Tarvitseeko minun väkisin etsiä mitään, kun voin vain oikeasti avata silmäni ja nähdä sen. Mitä jos minä en olekaan erityisen tärkeä hahmo tässä ajassa? Tarvitseeko jonkun muistaa minut 100 vuoden päästä?

Aloin oikeasti tehdä meditaatioita kotonakin. Kurssin alusta lähtien olimme saaneet tehtäväksi meditoida myös kotona. Minä olin hoitanut sen ensimmäisen viikon aikana laittamalla ohjaajan äänitteen soimaan ja ryhtynyt nukkumaan. Vaikka meditaation aikana nukkuminenkin voi olla välillä hyvä päätös niin silloin olemme tiedottomassa tilassa, eikä mieli silloin saa välttämättä harjoitusta.

Jotenkin tuo 15-30 minuutin meditointi päivässä, antoikin minulle päivään enemmän aikaa. Arjen tilanteista tulikin paljon mielenkiintoisempia: Siirtymiset paikasta toiseen eivät olleet enää pelkkiä siirtymisiä vaan niistä alkoi muodostua retkiä. Matkat, jotka aiemmin menin pyörällä, meninkin kävellen. Välillä oikein tahallaan lähden aikaisin töihin, jotta voisin kävellä hitaasti ja fiilistellä ympäristöä. Ympäristö muuttuikin mielenkiintoiseksi, jopa se reitti mitä olin kulkenut jo muutaman vuoden. Jotenkin jokainen kerta olikin nyt uusi. Ihmisten kanssa juttelu muuttui omalla tavallaan seikkailuksi. Meistä varmasti jokainen on kohdannut tilanteen, jossa toinen puhuu ja itse miettii mitähän sanoisin seuraavaksi ja silloin jää kuulematta puolet asioista mitä toinen sanoo. Esimerkiksi kun tapaa uuden ihmisen ensimmäistä kertaa ja kättelee, niin pitää ajatella niin paljon omaa nimeä, että toisen nimi unohtuu heti kättelyssä. Nyt minulla olikin aikaa siihen mitä toisella oli kerrottavaa ja vastasin asioihin mitä toinen kertoi. Huomasin pitäväni yhä enemmän ihmisten kanssa puhumisesta. Aloin nähdä myös toisen ilmeet ja kehon liikkeet selkeämmin. Minusta tuntuu, että muutuin vuorovaikutteisemmaksi, mikä nyt taitaa olla aika hyvä asia ammattini kannalta.

Juha Koivuporras
Kurssin jälkeen olen huomannut, miten tärkeää on jatkaa harjoitteiden tekemistä. Jos pidän pitempiä taukoja meditoinnista, löydän itseni stressin keskeltä ja liian kovassa vauhdissa. Mieleni ei halua pysähtyä. En jaksa keskittyä. En opi. En ideoi. Silloin minä pysähdyn ja meditoin. Keskityn hengitykseeni 10 minuuttia ja jotenkin ajan käsitys jälleen muuttuu. On todella vapauttavaa havaita, ettei minun tarvitse saavuttaa mitään. Tärkeintä on, että säilytän mielenkiintoni elämän haasteita kohtaan, etsin ratkaisuja minua kiinnostaviin asioihin ja löydän elinikäisen oppimisen ilon. Ilo koostuu hetkistä, joita emme välttämättä näe, jos ajatukset hallitsevat mieltä. Ajatuksia tulee ja menee, mutta ne eivät ole aina totta. Niiden hallitseminen ja välillä sivusta katsominen on itse asiassa aika hulvatonta. Ei aina helppoa, mutta eikö yleensä iloisin hetki ole se, kun tartut toimeen, ponnistelet asian eteen ja lopulta onnistut? Sitä kutsutaan kasvuksi. Mindfulnessissa kyse on mielen kasvusta. Ja otan kasvun vastaan hymyillen, koska hymyily ei enää satu. Naamiot ovat historiaa ja tunnen, kuinka hymyn voima on voittamaton.

”Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,

niin saatte te vasten suuta!

Nyt raudasta mulla on jänteret,

nyt luuni on yhtä luuta.

Kas, Apolloa, joka hymyilee,

sitä voita ei Olympo jumalineen,

ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.

Hymyn voima on voittamaton.”

- Ote Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo
 
 

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Parempaa stressinhallintaa ja tehokkuutta Mindfulnessin avulla

Onko arki kiireistä ja huomaat usein pysähtyväsi huomataksesi, että taas meni yksi viikko? Työelämä on nykyään hektistä ja vapaa-ajallakin halutaan olla tehokkaita. Aamulla mennään kiireessä töihin. Sitten suoritetaan työpäivä ja taas kello kaulassa haetaan lapsia hoidosta. Vauhdilla kaupan kautta kokkaamaan, jotta ehditään koko perheen voimin illan harrastuksiin. Kuulostaako tutulta? Tämä on monen arkea. Voisiko tästä kaikesta saada vielä enemmän irti, hallitsemalla omaa mieltä ja pysähtymällä hetkeen?

Mindfulness on hyväksyvää ja tietoista läsnäoloa. Se sulkee sisäänsä koko tämän hetken. Kun keskitymme elämään tässä hetkessä, syntyy uusia oivalluksia niin tulevasta kuin menneestäkin. Kiireessä tuntuu usein siltä, että emme ehdi olla läsnä juuri missään. Elämme joko menneessä tai tulevassa, jopa olettaen, että se on tehokasta. Toiset osaavat palata tähän rentoutuneeseen ja stressittömämpään olotilaan. Useimmat meistä kuitenkin tarvitsevat tukea ja apua, osataksemme nauttia täysillä tästä hetkestä.

Hyväksyvän tietoisen läsnäolon voima on hämmästyttävän vahva. Voimme rentoutua tähän hetkeen, sellaisena kuin se on. Yksinkertaista ja vaikuttavaa, sillä hyväksyvän läsnäolon kyky on meille kaikille luontaista.

Tekemällä säännöllisesti mindfulness harjoituksia, vaikutat itseesi positiivisesti. Saat voimia kestää stressaavia tilanteita ja kiirettä. Mielenhallintasi paranee ja jopa fyysiset vaivat saattavat helpottua. Elämääsi tulee tilaa kiireenkin keskelle, kun opit nauttimaan tässä ja nyt. Tästä voisi olla apua monille, jotka juoksevat oravanpyörässä. Myös kova ja tavoitteellinen fyysinen harjoittelu vie henkisiä voimavaroja. Mielenhallintaharjoituksilla voit edistää tavoitteesi saavuttamista vaikka kuntosalilla.
Mindfulness Based Stress Reduction ohjelman on kehittänyt amerikkalainen professori Jon Kabat-Zinn jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Se on saavuttanut sekä Amerikassa että myös Euroopassa suuren suosion, niin terveydenhoidon kuin työelämänkin parissa.

Leena Pennanen on Mindfulness -pioneeri Suomessa. Hän toi MBSR- ja MBCT-menetelmät Suomeen vuonna 2003, saatuaan hyviä kokemuksia menetelmien käytöstä Saksassa. Leena on kurssittanut Mindfulness-MBSR ja -MBCT -menetelmiin jo yli 1000 henkilöä, joista suuri osa on yritysten henkilöstöä sekä terveydenhuollon ammattilaisia.

Yksi näistä koulutetuista Mindfulness MBSR-ohjaajista on Sirpa Salmenoja. Sirpa aloittaa yhteistyössä Aplicon kanssa uuden kuntokeskusmaailmaan suunnitellun Mindfulness valmennusryhmän huhtikuussa. Kurssi kestää 8 viikkoa ja sen tavoitteena on löytää tehokasta stressinhallintaa, tunneälyä ja saavuttaa oma sisäinen tehokkuus.

Sirpa Salmenojan vinkki Sinulle:

”Tuo huomiosi asentoon, jossa nyt olet.”

”Mitä kehontuntemuksia tunnet, miellyttäviä, epämiellyttäviä?”

”Voitko hetken olla omassa kehossasi, aistia sitä ja hengitystäsi tässä hetkessä?”


Lue lisää Mindfulness kurssista: http://www.aplico.fi/fi/KURSSITARJONTA/valmennusryhmat

 

 



sunnuntai 23. elokuuta 2015

Onnistumistarina- Vauhtia treeniin valmennusryhmästä

Henrietta osallistui keväällä 2015 yhteen Aplicon tarjoamaan valmennusryhmään. Uutuutena silloin lanseerasimme Fitness Challenge-ryhmän ja se sai Henrietan mukaan kokeilemaan toisenlaista tapaa harjoitella kuntosalilla. Se tuotti tulosta ja hän voitti koko kilpailun. Tapoja liikkua ja tavoitteita siihen voi olla monia. Oli tavoitteesi mikä tahansa niin onnistuminen on varmasti helpompaa ryhmässä. Tässä on siitä yksi hyvä todiste ja Henrietan oma ONNISTUMISTARINA!
 
Vauhtia treeniin valmennusryhmästä
Uuden kokeileminen ja itsensä haastaminen ovat aina olleet ”mun juttu”. Kun siis näin alkuvuodesta salilla mainoksen Fitness Challenge -nimisen treeniohjelman startista, kävin ilmoittautumassa saman tien. Motivaatio uuden ja tehokkaamman treenin hakemiseen löytyy kuitenkin jo parin vuoden takaa.
Liikunta on aina jollain muotoa ollut osa elämääni ja salitreeniinkin ensikosketus on tullut jo 16-vuotiaana. Olen kuitenkin ollut myös onnellisessa asemassa siinä, että olen aina pysynyt kutakuinkin samoissa hoikissa mitoissa riippumatta siitä, millaista ravintoa ja kuinka paljon olen kitaani ahtanut. Tämän suhteen tapahtui kuitenkin selkeä muutos 30 vuoden rajapyykin ylitettyäni ja liikunnan merkitys sitä myöten kasvoi. Kun vielä huomasin kuopuksen syntymän jälkeen syksyllä 2012 että kroppa ei ollutkaan palautunut parissa kuukaudessa itsestään (edellisessä raskaudessa näin kävi) ja vaa’an lukema kieppui edelleen 85 kilon tuntumassa (joo, raskauskiloja oli tullut muutama..), tajusin, että töitä oli tehtävä. Raskausajan vaikeuksien vuoksi liikkumattomuutta oli takana noin 9 kuukautta mutta ajattelin, että ennen niin rakas juoksuharrastus oli hyvä tapa aloittaa. Uuden elopainoni kanssa lyllerrettyäni pari kilometriä verenmaku suussa oksennusta pidätellen lupasin itselleni, etten enää koskaan tulisi olemaan näin huonossa kunnossa. Mikään liikunta ei ikinä ollut tuntunut yhtä pahalta. Ymmärsin samalla, että kun tämän kaltainen kokemus on monelle ylipainoiselle ensimmäinen kosketus liikuntaan, en yhtään ihmettele, että liikkumattomuus houkuttelee enemmän. Itselläni ainoa motivaatio olikin siinä että tiesin, miltä ns. flow-tilassa liikkuminen tuntuu ja kuinka siihen päästään.
Tahmean alun jälkeen kiloja alkoi pikkuhiljaa karista ja askel kulkea niin, että kävin keväällä juoksemassa HCR:n. Äitiysloman jälkeen omassa olohuoneessa kolmesti viikossa vedetty Bodypump ja lenkkeily alkoivat kaivata ohelleen vähän vaihtelua ja liityin Aplicon jäseneksi. Motivaatio oli korkealla ja oli ihanaa päästä taas pitkästä aikaa salille.
Lihaskunnon kasvattamiselle oli toinenkin syy. Mammalomani aikana tein päätöksen vaihtaa jakkupuku haalareihin ja vaihdoin 15 vuotta kestäneen viestintäuran raksalle. Erinäinen nikkarointi kun oli aina ollut toinen rakas harrastus.
Fitness Challengen alkaessa säännöllistä salitreeniä oli takana reilun vuoden verran, mutta koska en eläessäni ollut noudattanut mitään erityisruokavaliota ajattelin, että olisi mielenkiintoista kokeilla millainen vaikutus ohjeistetulla ravinnolla olisi treeniin. Halusin myös nähdä, millaiseen kuntoon tällainen keski-iän kynnyksellä oleva kahden lapsen äiti voisi tavoitteellisella treenaamisella neljässä kuukaudessa päästä.
Ruokien punnitseminen, ruoka-aikojen suunnittelu ja eväiden pakkaamisen opettelu veivät oman aikansa, mutta rutinoituivat pian. Ja vaikka ruokavalio vaikutti aluksi tosi suppealta, aika nopeasti oppi itse soveltamaan reseptejä lipsumatta kuitenkaan sallituista ruoka-aineista. Tässä ruuhkavuosia elellessä seitsemän treenikerran sovittaminen viikon sisään oli aika rankkaa (4 salia + 3 aerobista), kun samalla piti huolehtia arjen askareista ja valmistaa myös perheelle ruokaa omien ruokien ohella. Salitreenit olivat niin monipuolisia liikkeittensä puolesta, että niiden suorittamiseen lämmittelyineen kului kutakuinkin 1,5 h/kerta. Olin kuitenkin päättänyt jo alussa että neljä kuukautta menen vaikka päällä seisten, se on lopulta kuitenkin lyhyt aika.
Hyvä niin, sillä puolessa välissä homma jo palkittiin. Rasvaprosentti oli laskenut alle 15 (alussa 21) ja huhtikuussa vietettyjen synttärien kunniaksi sain lahjaksi kauan toivomani sixpäkin. Koska rasvaa paloi niin tehokkaasti ja tavoitteenani oli saada lisää lihasmassaa, sain jatkossa skipata salitreenien jälkeiset intervallit ja osan aerobisista, mikä helpotti hieman arjen aikatauluttamista. Lisäksi ruoka-annoksia kasvatettiin loppua kohden, eikä jatkuva näläntunne haitannut enää samalla tavoin kuin alkuvaiheessa.
Itse treeni kulki hyvin koko jakson ajan parin viikon sairasteluja lukuunottamatta, ja lisämotivaatiota toivat treeniohjelman säännölliset päivitykset sekä se, että liikkeet olivat monilta osin itselleni täysin uusia. Niiden osalta korvaamaton apu olivat ryhmän yhteistreenit perjantai-aamuisin Juha Koivuportaan johdolla, vaikka erityisesti jalkapäivinä odotin Juhan valmennusta välillä pelonsekaisin tuntein.
Jälkeen
Parhaimman onnistumisen riemun sain kuitenkin usein juuri yhteistreeneissä itseni voittamisesta ja koko matkan aikana tulosten parantuessa. Neljässä kuukaudessa rasvaa paloi kymmenen voipaketin verran ja lihasta sain pari kiloa tilalle. Sain myös paljon eväitä treenin tehostamiseen ja huomaan tulosten tuoman hyödyn päivittäin tehdessäni fyysistä työtä. Se onkin suurin motivaationi treenata tavoitteellisesti myös jatkossa.
Tiedän, että Fitness Challengessa oli mukana paljon minua puolta nuorempia atleettisia tyttöjä, joten koko homman voitto tuli todella puun takaa. Sitä suuremmalla syyllä suosittelen ohjelmaa jokaiselle ikään tai kokoon katsomatta, joka on valmis sitoutumaan ja haastamaan itsensä kovaan treeniin. Tuloksia tulee varmasti. Iso kiitos Juhalle hyvästä tsempistä valmentajan roolissa, Fitfarmin Mikolle treeniohjelmista (ja ah, niin ihanasta jalkatreenistä huhtikuussa jonka johdosta vihaan askelkyykkyä vielä enemmän kuin aikaisemmin) ja muille mukana olleille, joiden kanssa sai välillä jakaa kärsimyksiä. ;)  Tästä on hyvä jatkaa, nähdään salilla!
-Henni

Haluatko kirjoittaa kanssamme oman onnistumistarinasi? Lue lisää syksyn valmennusryhmistä klikkaamalla tästä!