”Ideat ovat kuin kaloja. Jos tahtoo saada pieniä kaloja, voi
pysytellä matalassa vedessä. Mutta jos tahtoo saada isoja kaloja, pitää mennä
syvemmälle. Oikein syvällä kalat ovat voimakkaampia ja puhtaampia. Ne ovat
valtavia ja hyvin kauniita.” -David Lynch
Matkani
kevään 2016 Mindfulness –kurssin parissa vaikutti elämääni. Tietoisen
läsnäolon avulla minä pystyn sukeltamaan syvemmälle pyydystämään isoja kaloja. Jotta
voin kertoa mitä muuttui ja miten, minun täytyy kertoa ensin missä elämäntilanteessa
olin viime talvena.
Jokaiselle
meistä todennäköisesti tulee elämässä hetkiä, kun ei enää vain jaksa. Kyseinen
tunne hiipi mieleeni pikkuhiljaa noin vuosi sitten. Aamuisin en jaksanut nousta
sängystä ylös, uuden päivän aloittaminen ei tuntunut enää mahdollisuudelta, se
pelotti ja sen ajatteleminenkin sai oloni tuntumaan väsyneeltä. En ehtinyt
tehdä ruokaa, en ehtinyt siivoamaan ja mikä pahinta en ehtinyt olla yhteydessä
ystäviini. Aloitin työni heti kun heräsin: ”Jotain jäi eilen tekemättä, mikä pitääkin
tehdä tänään ennen kuin menen töihin”. Tai sitten aloin ajatella mitä teen, kun
pääsen töihin. Menin suihkuun ja koitin huuhdella väsymyksen pois. Peilistä
katsova hahmo oli vanhentunut kahdessa vuodessa 10 vuotta. Työ, jota olin 2
vuotta intohimoisesti rakastanut, muuttui todella ahdistavaksi ja raskaaksi. Töihin
lähtiessäni en tuntenut enää iloa vaan toivottomuutta. Menin töihin
suoriutumaan tai ehkä tarkemmin sanottuna selviytymään. Kun pääsin töihin, niin
halusin sieltä vain mahdollisimman nopeasti pois. Vedin kasvoilleni naamion,
jonka tarkoitus oli peittää se ilme, mikä kertoi oikean tunnetilani. Jopa
minulle ennen niin luontainen hymyily sattui. Enhän minä voinut näyttää olevani
heikko, jos yritän opettaa asiakkaitani olemaan vahvoja?
Kotiin
päästyäni työhön liittyvät asiat vaivasivat minua yötä myöden. Koitin paeta
tilannetta keksimällä vielä sillä vähäisellä vapaa-ajalla koko ajan jotain
tekemistä. Liikuin tekemisestä tekemiseen. Unohdin sanoa ei. Olin siis
ajautunut pisteeseen, jossa olin vain yksinkertaisesti tehnyt ihan liikaa töitä
ihan liian pitkään. Minua ei kukaan pakottanut tekemään enemmän töitä, koska
päätän itse työajoistani. Kyse oli siis vain siitä, että olin niin järjettömän
tunnollinen ja kunnianhimoinen omaa työtäni kohtaan, etten voinut hellittää
missään vaiheessa.
En
aluksi tuntenut, että olisin tehnyt paljon töitä. Työni oli niin kivaa, että
tein sitä mielellään vähän enemmän. Halusin olla koko ajan jotain enemmän,
tietää enemmän, osata enemmän, olla koko ajan yhä parempi. Huomasin loppuun
palamisen merkkejä, mutta ajattelin olevani jonkin sortin teräsmies, joka
selviää mistä vaan. Menin tapani mukaan tutkimaan asiaa siinä vaiheessa, kun
aloin tiuskimaan kavereilleni pienistäkin asioista ja ajatukseni alkoivat olla
todella pimeät. Luin masennuksen- ja burn outin oireista ja vertasin niitä
omiin oireisiini. Eikä siinä mikään Freud tarvinnut olla, että ymmärsin
asioideni olevan aika solmussa.
Ensimmäinen
askel kohti parantumista oli siis myöntää itselleni, että jotain oli vialla.
Toinen askel ja ehkä se raskain oli kertoa asiasta jollekin. Se tuntui aluksi
todella nöyryyttävältä. Luulin olevani vahva ja sitten löydänkin itseni täysin
rikki toisen edessä. Mutta paha olo kestikin vain hetken. Asiasta kertominen
olikin todella puhdistava kokemus. Vaikka palaset olivat lattialla, aloin
tuntea, että kyllä me ne tästä vielä kokoaisimme. Nimenomaan ME kokoaisimme. Siinä
on ilmeisesti syynsä miksi me ihmiset olemme parempia ja huomattavasti
tehokkaampia yhdessä kuin yksin. En olisi selvinnyt ilman hyviä ystäviäni ja
kiitos siitä kuuluu heille. He jaksoivat kuunnella, ymmärtää ja luoda minuun
uskoa. Silloin aloin ajatella elämästäni eri tavalla. Aloin asettaa elämäni
arvoja erilaiseen järjestykseen kuin aiemmin.
Ilmeisesti pitää saada henkisesti kunnolla turpaan, jotta voi oppia
jotain todella arvokasta.
Siinä
elämäni tarkoitusta miettiessäni ja töitäni vähentäessä, aloin kiinnostua
mielen harjoitteista ja meditaatiosta. Olin järjestämässä meillä Aplicolla Mindfulness-kurssia
keväälle ja päätin jo hyvin aikaisessa vaiheessa osallistua myös itse siihen.
Olin tietysti mukana info-tilaisuuksissa, joissa kurssimme ohjaaja Sirpa
Salmenoja veti muutaman lyhyen harjoitteen. En ollut uskoa, miten tuskaa on
istua 10 minuuttia ja olla tietoisesti läsnä. Tarkoituksena oli vain keskittyä
omaan hengitykseen. Olen elämäni aikana tehnyt monta kovaa fyysistä
harjoitusta, eikä mikään niistä ole ollut yhtä haastavaa kuin Mindfulness-istumameditaatio.
Minun teki koko ajan mieli juosta huoneesta ulos tekemään jotain ”järkevämpää”.
Ohjaajalla on sointumalja, jota hän soittaa, kun harjoitus alkaa ja päättyy.
Mielessäni halusin monesti nousta kesken meditaation lyömään kyseinen
sointumalja pirstaleiksi. Mutta en tehnyt sitä, vaan päätin jatkaa.
Kurssi
alkoi ja meditaatio-ajat pitenivät puolentoistatunnin tapaamisten aikana. Kurssilla
korostettiin, ettei meillä ole tavoitetta harjoitteissa ja jokainen harjoite on
onnistunut, tapahtui sen aikana mitä hyvänsä. Silti olisin halunnut SUORITTAA
harjoitteen jotenkin paremmin, löytää jonkin valaistumisen tai helpotuksen.
Puolessa välissä kurssia aloinkin ymmärtää Mindfulnessin meditaatioiden
ajatuksen. Mindfulnessin kehittäjä Jon Kabat-Zinn on todennut:
”Meditaatiossa on yksinkertaisesti kyse
siitä, että ihminen on oma itsensä ja tietää jotain siitä, mitä se tarkoittaa.”
Heräsin
ajatukseen, että mitä jos maailma onkin jo valmis? Minulla ei olekaan kiire
minnekään? Olinko ymmärtänyt jatkuvan kehittymisen ja oppimisen ehkä hieman
väärin? Tarvitseeko minun väkisin etsiä mitään, kun voin vain oikeasti avata
silmäni ja nähdä sen. Mitä jos minä en olekaan erityisen tärkeä hahmo tässä
ajassa? Tarvitseeko jonkun muistaa minut 100 vuoden päästä?
Aloin
oikeasti tehdä meditaatioita kotonakin. Kurssin alusta lähtien olimme saaneet
tehtäväksi meditoida myös kotona. Minä olin hoitanut sen ensimmäisen viikon
aikana laittamalla ohjaajan äänitteen soimaan ja ryhtynyt nukkumaan. Vaikka
meditaation aikana nukkuminenkin voi olla välillä hyvä päätös niin silloin
olemme tiedottomassa tilassa, eikä mieli silloin saa välttämättä harjoitusta.
Jotenkin
tuo 15-30 minuutin meditointi päivässä, antoikin minulle päivään enemmän aikaa.
Arjen tilanteista tulikin paljon mielenkiintoisempia: Siirtymiset paikasta
toiseen eivät olleet enää pelkkiä siirtymisiä vaan niistä alkoi muodostua
retkiä. Matkat, jotka aiemmin menin pyörällä, meninkin kävellen. Välillä oikein
tahallaan lähden aikaisin töihin, jotta voisin kävellä hitaasti ja fiilistellä
ympäristöä. Ympäristö muuttuikin mielenkiintoiseksi, jopa se reitti mitä olin
kulkenut jo muutaman vuoden. Jotenkin jokainen kerta olikin nyt uusi. Ihmisten
kanssa juttelu muuttui omalla tavallaan seikkailuksi. Meistä varmasti jokainen
on kohdannut tilanteen, jossa toinen puhuu ja itse miettii mitähän sanoisin
seuraavaksi ja silloin jää kuulematta puolet asioista mitä toinen sanoo. Esimerkiksi
kun tapaa uuden ihmisen ensimmäistä kertaa ja kättelee, niin pitää ajatella
niin paljon omaa nimeä, että toisen nimi unohtuu heti kättelyssä. Nyt minulla
olikin aikaa siihen mitä toisella oli kerrottavaa ja vastasin asioihin mitä
toinen kertoi. Huomasin pitäväni yhä enemmän ihmisten kanssa puhumisesta. Aloin
nähdä myös toisen ilmeet ja kehon liikkeet selkeämmin. Minusta tuntuu, että
muutuin vuorovaikutteisemmaksi, mikä nyt taitaa olla aika hyvä asia ammattini
kannalta.
 |
| Juha Koivuporras |
Kurssin
jälkeen olen huomannut, miten tärkeää on jatkaa harjoitteiden tekemistä. Jos
pidän pitempiä taukoja meditoinnista, löydän itseni stressin keskeltä ja liian
kovassa vauhdissa. Mieleni ei halua pysähtyä. En jaksa keskittyä. En opi. En
ideoi. Silloin minä pysähdyn ja meditoin. Keskityn hengitykseeni 10 minuuttia
ja jotenkin ajan käsitys jälleen muuttuu. On todella vapauttavaa havaita, ettei
minun tarvitse saavuttaa mitään. Tärkeintä on, että säilytän mielenkiintoni
elämän haasteita kohtaan, etsin ratkaisuja minua kiinnostaviin asioihin ja
löydän elinikäisen oppimisen ilon. Ilo koostuu hetkistä, joita emme välttämättä
näe, jos ajatukset hallitsevat mieltä. Ajatuksia tulee ja menee, mutta ne eivät
ole aina totta. Niiden hallitseminen ja välillä sivusta katsominen on itse
asiassa aika hulvatonta. Ei aina helppoa, mutta eikö yleensä iloisin hetki ole
se, kun tartut toimeen, ponnistelet asian eteen ja lopulta onnistut? Sitä
kutsutaan kasvuksi. Mindfulnessissa kyse on mielen kasvusta. Ja otan kasvun
vastaan hymyillen, koska hymyily ei enää satu. Naamiot ovat historiaa ja tunnen,
kuinka hymyn voima on voittamaton.
”Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon.
Hymyn voima on voittamaton.”
- Ote Eino Leinon runosta Hymyilevä
Apollo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti